Lapsuuteni Myyrmäessä elementtitalot olivat massiivisia dominopalikoita, jotka uutuuttaan hohtavina reunustivat Uomatietä. Pihalla lapset leikkivät Tervapataa ja Kirkonrottaa. Yhtäkkiä ikkunat avautuivat eri puolilla pihapiiriä ja kotiäidit huusivat stereona: ”Musta ori alkaa”. Silloin kaikki ryntäsivät A, B, C, D ja E-rappujen ovista sisään katsomaan ohjelmaa, riippumatta siitä, oliko hevoshullu vai ei. K-kauppias Aslak tilasi kerran kesässä puhallinorkesterin soittamaan humppaa kaupan edustalle – hieman kulttuuria rakennustyömaiden ja nostureiden keskelle. Shakinpelaajaisäni avasi perspektiiviä maailmaan kirjeshakin kautta. Postinkulu oli hidasta ja pelit saattoivat kestää vuosia; siinä ajassa ehti jo ystävystyä pelikaverin kanssa ja vuonna 1974 perheemme sai kutsun Meisseniin, joka oli toisen maailmansodan jälkeen jäänyt Itä-Saksan puolelle. Minulla on matkasta vahvoja muistikuvia, olin juuri täyttämässä kuusi ja koin intensiivisesti vieraan ja oudon kaupungin kaikilla aisteillani. Kultaseppä Müller asui perheineen 1700-luvun kerrostalossa, jonka rapukäytävässä ei ollut valaistusta. Saavuimme kaupunkiin myöhään pääsisäisaattona ja majoituimme perheen asuntoon. Yöllä heräsin kirkonkellojen soittoon, ne eivät koskaan tuntuneet lakkaavan ja voimakas polyfoninen pauhu pelotti minua. Äänessä ei ollut mitään tuttua. Müllereillä ruokailtiin meissen-porsliiniastioilta ja ruoka maistui erilaiselta, voi oli vetistä ja vähäsuolaista ja jokaisella aterialla tarjoiltiin Knödeln, jauhoisia klimppejä. Söin ne, sillä ymmärsin että nirsoilu olisi ollut epäkohteliasta. Perheen teinitytöt veivät pienen vieraansa kävelylle ja sain työntää antiikkisia nukenrattaita jyrkillä mukulakivikaduilla. Kaupunki tuoksui kivihiilelle ja Wartburg-autoille ja sen läpi virtasi Elbe-joki, joka oli huomattavasti leveämpi kuin Myyrmäen Mätäoja.
Brittiläinen filosofi Alain de Botton pohtii kirjassaan The Art of Travel eksoottisuuden käsitettä. Hän määrittelee eksoottisen vierauden tunteen kautta: outo pistorasia tai vesihana, erilainen ”modernimpi” fontti Amsterdamin Schipholin lentokentällä, sekä terminaalikylttien outo Ü-kirjain sanassa Üitgang. Tunnistan de Bottonin tekstistä oman voimakkaan ensikosketukseni kaupunkimatkailuun. Teimme Meissenista myös retkiä isoisäni vanhaan opiskelukaupunkiin, Dresdeniin ja vierailimme Zwingerin barokkipalatsissa ja Moritzburgin linnassa, mutta vahvimmat muistot liittyvät kuitenkin arjen pikkuasioihin, vessanpönttöön, jota vedettiin ketjusta (saniteettitiloissa haisi viemäri) ja aamiaisiin, joilla tarjottiin jälkiruokasi kakkua. Elämäni ensimmäinen kaupunkiloma oli sukellus suoraan perinteisin saksalaisen porvariperheen arkeen ja majoitusmuoto oli coach-surfing, vaikkei sitä sillä nimellä vielä silloin kutsuttu. Tänäkin päivänä, 45 vuotta myöhemmin, koen vieraan kaupungin samalla tavalla kuin lapsuuteni Meissenin: miltä kaupunki kuulostaa, miltä se tuoksuu miltä se tuntuu iholla? Tätä artikkelia varten googlasin tietoja Meissenista, Saksin osavaltion vanhimmasta kaupungista. Hiippakunta perustettiin vuonan 968, jolloin siitä tuli myös piispainkaupunki, viralliset kaupunkioikeudet myönnettiin vuonna 1205 (Encyclopaedia Britannica, https://www.britannica.com/place/Meissen-Germany, 12.01.2019). Myyrmäestä kotoisin oleva pikkutyttö ymmärsi kaupungin historiallisuuden aistien kautta, siihen ei tarvittu tietosanakirjoja eikä opastettuja kaupunkikierroksia. Itse olin Myyrmäen ensimmäisiä asukkaita, muutin vanhempieni kanssa Uomatielle keväällä 1970, ensimmäiset asukkaat olivat päässeet muuttamaan uuteen lähiöön syksyllä 1969. Tässä kontekstissa on ymmärrettävää, että Meissenin muistikuvat ovat niin eläviä ja konkreettisia. Kaupunki oli kerta kaikkiaan outo.
Vanhoissa kaupungissa minua kiehtoo ”kaupungin muisti”, merkit menneistä sukupolvista ja miten nämä ovat läsnä nykyarjessa. Saapuessani vieraaseen kaupunkiin haluan ensin ”ymmärtää” kaupungin logiikan kävellen. Ei tulisi mieleenkään käyttää kännykän GPS-paikanninta, korkeintaan minulla on viitteellinen paperikartta, jota vilkaisen välillä. Viime lokakuussa vierailin Erasmus-vaihdon kautta Heilbronnin ammattikorkeakoulussa. Saavuin kaupunkiin yöllä ja otin rautatieasemalta taksin hotelliin. Aamulla lähdin tutkimaan Heilbronnia jalkaisin, maamerkkinä Neckar-joki. Jotenkin onnistuin lukemaan karttaa ylösalaisin ja pitkähkön promenadin jälkeen päädyin kaupungin liepeille. Autio katu vietti ylöspäin ja sitä reunusti vauraan näköiset yksityishuvilat, sellaiset, joita näkee saksalaisissa rikossarjoissa kuten Kettu. Päättelin, ettei joki voi virrata ylöspäin, turistikartasta ei ollut hyötyä, sillä olin ehtinyt kävellä pitkän matkan sen reunojen ulkopuolelle. Käännyin 180 astetta ja läksin takaisinpäin. Vähitellen kadut alkoivat vilkastua ja löysin lopulta historiallisen raatihuoneen torin. Tästä oli lyhyt matka joelle. Aamun viileyden jälkeen päivä alkoi nopeasti lämmetä, lokakuu 2018 oli Etelä-Saksassa historiallisen lämmin, päivällä mittari näytti ylimmillään 25 astetta ja aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Tunsin kaupungin ihollani ja lihaksissani pitkän kävelylenkin jälkeen. Ensimmäisen opetuspäivä oli perjantai ja illalla Heilbronnin kirkonkellot soittivat eri puolilla kaupunkia alkavan pyhän merkiksi. Tunnistin kelloissa lapsuuteni Meissenin kirkonkellojen äänen, sen joka oli ollut niin pelottavaa pääsiäisyönä. Nyt tämä tuntui kodikkaalta ja tutulta, minkä tahansa saksalaisen pikkukaupungin ääni. Matka korkeakoulun Bildungs Campukselta hotelliin kulki jokea pitkin, Neckar toi mieleen Elben. En kuitenkaan päätynyt syömään saksalaista perinneruokaa, lapsuuteni Knödeleitä, joenrantaravintolaan. Sen sijaan bongasin linja-autoaseman läheltä turkkilaisen pikaravintolan, jossa nautin maukkaan Falefelin. Kaupungin muisti elää ja kukoistaa monikulttuurisessa todellisuudessa, elävä kaupunki ei ole mikään menneiden ”hyvien” aikojen mausoleumi, vaan alati muuttuva kudelma, jossa ihmiset kohtaavat arjessa.
Perinteisillä kaupunkikiertoajeluilla turisti tarkastelee matkakohdetta ikkunalasin takaa: vasemmalla eduskuntatalo ja oikealla Alva Aallon suunnittelema Finlandia-talo. Kirjassaan Alain de Botton ironisoi perinteisten matkaoppaiden tapaa jaotella nähtävyyksiä 1-3 tähden kohteiksi ja matkailun pakonomaista suorittamista: Madridissa hän olisi halunnut jäädä hotellihuoneeseen lepäämään, mutta matkailu velvoittaa ja de Botton lähtee opaskirja kourassa tutkimaan tähditettyjen nähtävyyksien olemusta. Hän pohtii myös autenttisuutta: nykymatkailija haluaa kokea autenttisia elämyksiä, nämä eivät synny valmiiksi pureskeltuna. Kaiken kokenut nykymatkailija on myös vaativampi, hän tunnistaa puolivillaiset turistirysät (tourist traps) ja peilaa aiemmin koettua nykyhetkeen. Toisaalta, matkailua ”suorittava” turisti on kohteelle hyvä tulonlähde; viime vuosina olen havainnut Helsingin kauppatorin laidalla hengenvaarallisesti pyöräileviä turisteja keltaisissa liiveissä, perinteisen kaupunkikiertoajelun aktiivimuoto! Tässä joutuu hieman ponnistamaan elämyksensä eteen, mutta valmiiksi suunnitellulla opastetulla reitillä ei kuitenkaan pääse kokemaan löytämisen riemua. Palatakseni lapsuuden Meisseniin, minulle kaupunkimatkailu on kuuntelemista, ihmettelyä, eksymistä, pysähtymistä, havahtumista, yllätetyksi tulemista. En kaipaa itselleni räätälöityjä paketteja tai chatbottien vinkkejä. Arvostan vierauden tunnetta, koska silloin ymmärrä paremmin kuka olen, aivan kuten vuonna 1974 ymmärsin, että kotini sijaitsee uudessa lähiössä. Tähän postaukseen minulla ei ole kuvitusta ensimmäiseltä Meissen-matkalta. Ehkä shakinpelaaja isäni oli unohtanut kameran Suomeen, tai sitten ei ollut viisasta omatoimimatkalaisena kuvata DDR:ssä. Tai olikohan se edes sallittua 70-luvun Itä-Saksassa? Kuvat ovat tallentuneet kehomuistiini, jossa ne eivät haalistu. Tähän artikkeliin liitän kuvan viime syksyn kävelyretkeltäni Heilbronnissa, sen jälkeen kun olin eksynyt kartan ulkopuolelle ja löytänyt takaisin kaupungin sydämeen, jonka läpi virtaa joki.
Pia Kiviaho-Kallio, lehtori, tanssinopettaja, kulttuurimatkailija