Kulttuurimatkailijaa kiinnostaa tänä päivänä paikallisuus, local life. Moni haluaa tutustua nimenomaan matkakohteensa paikalliseen elämänmenoon. Tärkeää on kuitenkin myös se millaiseen kulttuuriympäristöön tuo elämänmeno kiinnittyy.
Luovan kaupungin käsitteestä tunnetun kaupunkikehittäjä Charles Landryn mukaan kaupunki on viestintäväline (Landry 2019). Paikan vetovoiman kannalta ei ole samantekevää, millaisen ensivaikutelman ja tunnelman se ulkoisella olemuksellaan herättää. Landry kehottaakin katsomaan ympäristöä vierailijan silmin ja pohtimaan, millaisen ensivaikutelman vieras saa saapuessaan kaupunkiin. Mitä näkee moottoritien liittymästä kurvaava tai rautateitse kohteeseen saapuva matkalainen? Tukeeko ympäristö viestiä, jonka paikka itsestään haluaa antaa?
Majapaikan ikkunasta avautuvat näköalat ovat usein luomassa ensivaikutelmia. Näkymä hotellin ikkunasta Fiskarsissa.
Kotimaassa kulkiessaan itse kukin voi havainnoida näkemäänsä ”sillä silmällä” ja pohtia, millaisen ensivaikutelman paikka herättää tai erottautuvatko paikkakunnat ylipäätään toisistaan. Yhä useammassa kaupunki- ja kyläkuvassa toistuu alati samankaltaisia betonikerrostaloja sekä kauppa- ja huoltamoketjujen kaikkialle monistuneita kuutioita, samaan aikaan kun monin paikoin rapistumaan tai purku-uhan alle ovat jääneet niin puurakennusperinteemme kuin taajamien funkishelmetkin.
Samaan aikaan suomalaisten kuntien matkailuesitteet ja -verkkosivut pursuavat toinen toistaan houkuttelevampia maisemia ja kohdekuvia. Matkailumainonnan huolella rajatut kuvakulmat voivat kuitenkin pahimmillaan aiheuttaa pettymyksiä. Ihanko totta esitteen historiallinen rakennus onkin vain yksittäinen fragmentti harmaiden kerrostalojen ja peltihallimaisten ostoskeskusten puristuksessa? Miksei kukaan kertonut, että esitteen kuvaaman upean vesistömaiseman ja luontoreitin taustalla on raiskioksi riivitty hakkuuaukio. Vaikka oma silmä olisi tällaiseen tottunut ja tiettyihin toimintatapoihin turtunut, muualta tuleva muodostaa ensivaikutelmansa silmänräpäyksessä – yleensä vain näkemänsä perusteella.
Kulttuuriympäristö on vetovoimatekijä
Paikallisen kulttuuriympäristön hahmottaminen vetovoimatekijänä on Suomessa vielä varsin hyödyntämätön voimavara aluekehittämisessä (Antikainen ym. 2018). Ympäristö muodostaa kuitenkin kehyksen tai alustan muille toiminnoille, kuten matkailulle, joko mahdollistaen tai pois sulkien myös liiketoiminnan ja oheistarjonnan kehittymisen mahdollisuuksia.
Rakennetun kulttuuriympäristön ominaispiirteiden vaalimisesta ja esiin nostamisesta tunnetuimpia esimerkkejä lienevät eräät rannikon puukaupungit ja entiset ruukkialueet. Usein ne vetävät myös puoleensa luovaa toimeliaisuutta sekä yrittäjyyttä – ja ovat vetovoimaisia matkakohteita.
Esimerkiksi kulttuuri- ja luonnonperintöään huolella vaaliva Fiskarsin ruukkikylä valittiin vuonna 2019 toistamiseen Vuoden kotimaiseksi matkakohteeksi. Näyttäytyykin, että Fiskarsissa 1980-luvulla valittu strategia säilyttää ruukki elävänä paikan omia perinteitä vaalien, on osoittautunut toimivaksi. Tuolloisessa rakennemuutoksessa, aiempien teollisuustoimintojen hiivuttua, alueelle etsittiin uusia asukkaita ja toimintoja ”Elävä ruukki” -teemalla. Etenkin kädentaitajiin, muotoilijoihin ja taiteilijoihin vetosikin miljöön ja vanhojen rakennusten tarjoamat mahdollisuudet. (Fiskars Oyj 2014).
Fiskars ei petä kävijäänsä: kylä antaa matkalaiselle juuri niin pittoreskin, viihtyisän ja huolella hoidetun ensivaikutelman kuin mainoskuvat lupaavat. Palvelut ja tapahtuvat elävät kulttuurihistoriallisissa puitteissa luontevasti tätä päivää, nojaten ylpeästi paikan omiin perinteisiin ja tarinoihin.
Fiskarsiin rakennetut uudisrakennukset on sovitettu arkkitehtuuriltaan ja mittakaavaltaan paikalliseen rakennusperintöön, mikä on pitänyt kyläkuvan ehyenä. Tällainen, muualla Euroopassa yleinen historiallisten ympäristöjen täydennysrakentamisen tapa on Suomessa harvinainen.
Fiskarsin kehittyminen eläväksi luovan alan keskittymäksi ja kulttuurimatkailukohteeksi on Suomessa melko poikkeuksellinen tarina. Määrätietoisen kehittämisotteen on mahdollistanut pitkälti se, että alue on pääosin yhden yhtiön omistuksessa (Fiskars Oyj 2014). Samalla Fiskarsin esimerkki avaa myös ikkunan siihen, miten on mahdollista toimia ja mitä voisi olla, jos paikallisen kulttuuri- ja luonnonympäristön sekä perinteen huomaavainen vaaliminen valitaan yhteiseksi, strategiseksi kehittämissuunnaksi.
Paikallisuutta ei voi päälle liimata
Puukaupunkien ja ruukkien ohella Suomessa olisi monia muitakin omanlaisiaan kulttuuriympäristöjä, jotka voisivat profiloitua houkuttelevina vierailukohteina ja joiden ominaispiirteissä riittäisi ammennettavaa. Rakennetun kulttuuriympäristön vaaliminen ei tarkoita menneisyyteen palaamista, vaan jatkumon mahdollistamista. Monet nykyiset suojellutkin kulttuuriympäristökohteet ovat eläneet hiljaiseloa tai olleet jopa rappiotilassa historiansa varrella (Kivilaakso 2103). Polku uuteen kukoistukseen ja kiinnostavaksi kohteeksi on usein lähtöisin paikallistoimijuudesta ja ruohonjuuritasolta, kuten Itä-Uudenmaan suurimmaksi matkailutapahtumaksi kasvanut Loviisan Wanhat Talot. Paikalliskulttuurit ja elämäntavat muuttuvat ajassa ja sopeutuvat uusiin olosuhteisiin, mutta kytkeytyvät silti aina paikalliseen menneisyyteen ja nykyisyyteen (Petrisalo 2001). Paikallisuutta ei siksi voi päälle liimata, vaan local life muodostuu niistä elementeistä mitkä paikallisyhteisöt kokevat merkityksellisiksi ja joiden puolesta ne itsekin toimivat.
Vanha Vääksy on herännyt 2000-luvulla uuteen elämään. Muun muassa jo rapistumaan päässeestä vanhasta matkustajakodista kuoriutui Ranskalainen Kyläkauppa suomalais-ranskalaisen pariskunnan käsissä.
Omaleimaiseen kulttuuriympäristöön kiinnittyvä tämän päivän elämänmeno muodostaakin kiinnostavan kohteen paitsi paikallisuutta janoavalle kulttuurimatkailijalle, myös paikallisille itselleen. Hyvin hoidettu kulttuuriympäristö on paitsi matkailun myös asumisen vetovoimatekijä, minkä vuoksi ympäristön ominaispiirteet tulisi nähdä osana aluekehittämisen perustaa. (Lahdenvesi-Korhonen 2009.) Arvokkaana ja merkityksellisenä koetusta kulttuuriympäristöstä halutaan myös pitää huolta. Ympäristöstä huolehtimisen ja yhdessä tekemisen kulttuuri ei voi olla herättämättä vierailijoissa myönteisiä ensivaikutelmia.
Reetta Nousiainen
Kirjoittaja työskentelee tki-asiantuntijana ja projektipäällikkönä LAB-ammattikorkeakoulussa. Kiinnostuksen kohteena kulttuuriympäristöjen kestävä kehittäminen aluekehityksen ja paikallisyhteisöjen näkökulmista. Työn alla myös väitöskirjatutkimus aiheesta.
Lähteet:
Antikainen, J., Auri, E., Lahti, K., Levä, K., Mattinen, M. ja Vanhatalo, R. (2018) Kulttuuriympäristöstä elinvoimaa ja hyvinvointia maakuntiin. Ympäristöministeriö. Ympäristöministeriön raportteja 15/2018. [Viitattu 27.3.2020] Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-11-4794-4
Fiskars Oyj Abp (2014) FISKARS 1649 – 365 vuotta Suomen teollisuuden historiaa. [Viitattu 7.4.2020] Saatavissa: https://www.fiskarsgroup.com/sites/default/files/Fiskars1649_fi_low.pdf
Kivilaakso, A. (2013) Arvokeskustelua elämän ja suojelun ympäristöissä. Kulttuuriset elinkaaret rakennusperinnön arvon muuttajina Puu-Käpylässä ja Pihlajamäessä. S.214-238. Teoksessa Tuomi-Nikula, O., Haanpää, R. & Kivilaakso, A. (toim.) Mitä on kulttuuriperintö? SKS, Helsinki.
Lahdenvesi-Korhonen, L. (2009) Kulttuuriympäristöohjelma – miksi ja miten? Ympäristöministeriö. [Viitattu 7.4.2020] Saatavissa:https://helda.helsinki.fi/handle/10138/38008
Landry, C. 29.8.2019. Making the most of Lahti’s potential. Luento NiemiCampuksella, kirjoittajan muistiinpanot.
Petrisalo, K. 2001 Menneisyys matkakohteena. Kulttuuriantropologinen ja historiatieteellinen tutkimus perinnekulttuurien hyödyntämisestä matkailuteollisuudessa. SKS.
Kuvat: Reetta Nousiainen
